Paula Hawkins, Tummiin vesiin. Pienen joenvarsikaupungin naisia on kautta aikain hukkunut/hukutettu joenmutkaan. Nyt hukkunut on sekä Lenan paras ystävä, että hänen äitinsä. Kuolemia pidetään itsemurhina, vain Lena on sitä mieltä, ettei hänen äitinsä tehnyt itsemurhaa ja vaiheikkaiden tutkimusten ja näkemyksiltään erilaisten kertomusten yhdistelyn jälkeen totuus selviää.
Kjell Westö, Rikinkeltainen taivas. Tuntui kuin olisin lukenut päähenkilön kirjoittamaa toista kirjaa, joka ei saavuttanut lukijoiden suosiota kuten ensimmäinen teos, sillä tämä tuntui jotenkin väljähtyneeltä, väsyneesti kirjoitetulta. Kirjoittajan ja Rabellin sisarusten tarina oli kyllä kiinnostava, mutta venytetty.
Roope Lipasti, Ruotsinlaiva. Kaarlo Kalpa seilaa kahden naisen ja kahden maan välillä ja elättelee tunnelihanketta maiden välille. Melkein onnistui, mutta sitten laiva upposi. Ei ihan tyypillistä Lipastia, mutta kumminkin.
Anna-Leena Härkönen, Valomerkki. Pidän Härkösen tyylistä kirjoittaa, mutta tällä kertaa hänen tarinansa ei jostain syystä osunut, ei uponnut.
Elena Ferrante, Hylkäämisen päivät. Ferranten ennen Napoli-sarjaa julkaisema ketomus Olgasta, lapsista, koirasta, naapurista ja miehestä, joka jättää perheensä nuoremman naisen takia ja miten Olga kokoaa itsensä uudelleen alkujärkytyksen jälkeen.
Elly Griffiths, Januksen kivi. Ruth Galloway joutuu jälleen mystiseen seikkailuun purkutyömaalta löytyneen pikkulapsen luurangon löytymisen seurauksena. Luin ihan pienellä jännityksellä tämän kertomuksen.
